Anu Jansson
Yksinäisyyttä koetaan ihmisten keskellä
−Puheenvuoro palvelutalossa asuvien iäkkäiden ihmisten yksinäisyydestä väitöskirjatutkimukseen pohjautuen
Anu Jansson
Iäkkäiden ihmisten yksinäisyyttä ja sen lievittämistä on tutkittu viime aikoina paljon, mutta harvalukuisemmat tutkimukset ovat kohdistuneet palvelutaloympäristöön. Juuri palvelutaloissa asuvien iäkkäiden ihmisten yksinäisyys on kohde väitöskirjatutkimukselleni, jota Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö on kiitettävällä tavalla tukenut. Tutkimusaiheen taustalla on vahva kiinnostukseni iäkkäiden ihmisten hyvinvoinnin, kuntoutuksen ja merkityksellisen elämän tukemiseen. Näiden asioiden äärellä olen tehnyt töitä noin parikymmentä vuotta toimintaterapeuttina, gerontologina ja nyt myös tutkijana. Työni punaisena lankana on toimia toinen jalka kentällä, toinen ajantasaisessa tutkimustiedossa. Vahva viestini on, että gerontologista työtä ei koskaan pitäisi tehdä mututuntumalla.
Vaikka iäkkäät ihmiset palvelutaloissa asuvat ihmisten keskellä, yksinäisyys saattaa silti olla yleisempää kuin kotona asuvien iäkkäiden ihmisten keskuudessa. Tutkimukseni perusteella 36% palvelutaloasukkaista kärsi yksinäisyydestä vähintään toisinaan 2011 ja 2017 aikapisteissä. Yksinäisyys oli yhteydessä heikkoon itsearvioituun terveyteen, avuntarpeeseen päivittäisissä perustoiminnoissa ja liikkumisessa, vähäisempään kognition heikkenemiseen sekä heikentyneeseen psyykkiseen hyvinvointiin. Yksinäisyys ennusti ennenaikaisen kuoleman riskiä.
Yksinäisyys osoittautui hyvin yksilölliseksi, mutta samalla aikaan ja paikkaan sidoksissa olevaksi kokemukseksi. Palvelutaloympäristön elämänrytmi ja toimintakäytänteet kietoutuivat kokemuksiin. Yksinäisten aika oli jokseenkin tapahtumaköyhää, jatkuvaa odottamista. ”Se on sitä yhtä vartoomista, kuule. Välillä vartoo tässä lääkkeitä ja kaikkea tommosta. Tää menee ihan vartoomiseksi”. Yksinäisyys oli sidoksissa vuorokaudenaikaan, viikonpäiviin ja vuodenaikoihin. Erityisesti syksy- ja talviaika, illat ja viikonloput tuntuivat yksinäisiltä. ”Joskus tuntuu se yksinäisyys, että huomaa sen. Varsinkin illalla.” Yksinäisyys kumpusi siitä, että palvelutaloasuntoa ei pidetty omana kotina, eikä välttämättä edes kodinomaisena paikkana. Siellä jouduttiin viettämään pitkiä aikoja yksin eikä ulos päästy niin usein kuin olisi haluttu. Vuorovaikutus talon toisten asukkaiden kanssa oli toivottua vähäisempää, ja osa asukkaista koki itsensä näkymättömäksi. "Minkä takia ku talossa asuu, ei kiinnitetä huomioo, ihminen häviää?" Toive olla kanssakäymisissä muiden asukkaiden kanssa jäi ilman vastakaikua ”että olis ees juttukaveri”.
Yksinäisyyttä tarkastelevissa aikaisemmissa tutkimuksissa on ehdotettu, että asukkaiden keskinäinen vuorovaikutus ja -tuki voisivat olla avaimia parempaan elämänlaatuun ja asukasviihtyvyyteen. Vertaistukeen perustuvalla ryhmätoiminnalla on saatu vaikuttavaa näyttöä yksinäisillä kotona asuvilla iäkkäillä ihmisillä. Omassa laadullisessa tarkastelussani mielenkiinto kohdistui yksinäisyyden lievittämiseen tähtäävään, vertaistuelliseen ryhmäprosessiin ja sen hyötyihin palvelutalokontekstissa. Kahdessa helsinkiläisessä palvelutalossa järjestettiin tavoitteellinen, vertaistuellinen Ystäväpiiri-ryhmä, jonka ohjattu kesto oli 3 kk. Toinen ryhmä suunnattiin kognitiivisesti terveille (MMSE > 24/30 p) ja hauraille asukkaille (n=7). Toinen ryhmä järjestettiin asukkaille, joilla oli varhais- ja keskivaiheen muistisairaus (MMSE 15–24 p) (n=6). Tärkein osallistujien sisäänottokriteeri oli kokemus yksinäisyydestä (vähintään toisinaan) sekä motivaatio ja kyvykkyys ryhmään osallistumiseen.
Yksinäisyyttä kokevat osallistujat toivoivat ryhmältä vertaistukea, yksinäisyyden lievittymistä ja konkreettisia sisältöjä. Vastaajat eivät juurikaan tunteneet toisiaan ennen ryhmän alkua. Yksinäisyyden kokemus näytti olevan keskeinen tekijä ryhmän homogeenisuuden kannalta, ”oltiin samassa veneessä”. Haastattelu, tutustuminen, tavoitteiden näkyväksi tekeminen, pelisäännöt ja voimavaroja tukevat ryhmäprosessin vaiheet olivat ryhmän edistymisen kannalta tärkeitä. Merkitykselliset, vastaajien tavoitteiden ja toiveiden mukaiset, keskinäistä kanssakäymistä tukevat sisällöt edistivät ryhmäprosessin etenemistä ja ystävystymistä. Ryhmäläiset saivat toisiltaan tukea. Toimintojen porrastaminen oli tärkeää erityisesti muistisairaiden ryhmässä. Molemmat ryhmät ottivat prosessissa askeleita, joista vastaajat näyttivät hyötyvän. Ryhmät pääsivät prosessissa omatoimiseen vaiheeseen, jolloin ohjaajat siirtyivät yhä enemmän taka-alalle. Kahta ryhmää verratessa muistisairaiden ryhmä siirtyi tähän vaiheeseen yllättäen aikaisemmin.
Palvelutaloissa asuvien iäkkäiden ihmisten yksinäisyyteen on syytä havahtua. Siihen liittyvää gerontologista osaamista tulee vahvistaa. Yksinäisyyden kokemuksia tulee säännöllisesti kartoittaa kysyen niistä empaattisesti, arvostaen ja ajan kanssa. Mahdollisuuksia keskustelulle on tärkeää tarjota elämän kaikilta puolilta ja yksinäisyyteen on tärkeä tarjota vaikuttavaksi todettuja interventioita. −Sosiaalinen on yksi ulottuvuus, johon yksinäisyyden kokemukset heijastelevat. Ne kietoutuvat vahvasti myös moniin muihin elämän eri alueisiin: esimerkiksi yksityisyyden, autonomian, merkityksellisyyden ja kuulluksi tulemisen kokemuksiin. Niihin kaikkiin palvelutalojen työkäytänteiden ja tavoitteiden tulisi pohjautua.
”Niin mä siitä yksinäisyydestä… Emmä tiä onks se sit sitä että.. kaikki ajattelee että täähän nyt on joka tapauksessa tilapäistä että, ei tähän kannata kauheesti satsata. Ollaan kaikki aika lähellä kuolemista ja.. et ei tääl kauheen kauaa tarvi olla”. Iäkkäät asukkaat palvelutalossa ovat kahden merkittävän elämäntapahtuman äärellä. Lähimenneisyydessä on merkityksellisestä kodista pois muutto ja lähitulevaisuudessa puolestaan elämän lopullinen päätepiste, kuolema. Palvelutalojen eettinen velvollisuus on tukea asukasta tällä lyhyellä ajanjaksolla parhaalla mahdollisella tavalla.
Väitöskirja Loneliness of older people in long-term care facilities tarkastetaan Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa 30.10.
Suora linkki väitöskirjaan:
