Tiedon Kasvot - Laura Arpiainen: ”Jos identtisiä sairaalahuoneita on sata vierekkäin, potilas tuntee olonsa vain osaksi steriiliä koneistoa”

Terveyden ja hyvinvointialan arkkitehtuurin tutkija Laura Arpiainen uskoo, että sairaalat voivat olla kauniita ja inhimillisesti suunniteltuja rakennuksia. Hän työskentelee työelämäprofessorina Aalto-yliopistossa, jolle Gyllenbergin säätiö on myöntänyt lahjoituksen.

Laura Arpiainen kysyy opintojen aluksi maisteriopiskelijoiltaan: kuka teistä uskoo, että rakennus voi tehdä ihmisestä sairaan? Käsiä nousee ilmaan luentosalin penkkiriveiltä. Hyvä. Entä uskotteko, että rakennus voi parantaa ihmisen terveyttä? Vain muutama varovainen käsi nousee.

Arpiaisen tavoite on saada kaikki opiskelijat nostamaan kätensä itsevarmasti ilmaan viimeisen kysymyksen kohdalla. Hänen mukaansa nimittäin kaikkien rakennettujen ympäristöjen pitäisi vaikuttaa myönteisesti ihmisen hyvinvointiin.

Arpiainen tutkii ja opettaa Aalto-yliopistossa terveyden ja hyvinvointialan arkkitehtuuria, eli sairaaloiden ja muiden terveydenhuollon tilojen rakentamista. Tiloihin lukeutuu lisäksi muun muassa muiden lääketieteen alojen rakennukset sekä tuetun asumisen ratkaisut esimerkiksi ikäihmisille.

”Kenestäkään ei tule vahingossa terveydenhuollon arkkitehtuurin suunnittelijaa. You have to be a glutton for punishment, eli nauttia asioista, joista muut eivät”, Arpiainen sanoo ja nauraa makeasti. Hän itse viihtyy lääketieteen ja rakentamisen monimutkaisessa risteyksessä kuin kotonaan.

Potilaalle sairaala on väliaikainen tila, henkilökunnalle taas työpaikka

Terveydenhuollon rakentaminen on erikoisala, joka edellyttää pitkää pinnaa ja ymmärrystä eri käyttäjäryhmien tarpeista, teknisistä ja terveyteen liittyvistä vaatimuksista, standardeista ja lakipykälistä. Käyttäjäkeskeisestä suunnittelusta tuli joitakin vuosia sitten terveydenhuollon arkkitehtuurissa iso trendi, ja hyvä niin. Arpiainen kuitenkin muistuttaa, että sairaaloiden käyttäjiä ovat muutkin kuin sen asiakkaat eli potilaat.

”Esimerkiksi pandemiasairaalan suunnitteleminen on käyttäjien näkökulmasta haasteellinen homma. Ensin pitää tajuta, miten sairaalat toimivat prosessien tasolla. Jo siinä saattaa mennä monta vuotta. Sitten pitää ymmärtää, miten sairaalat oikeasti toimivat kaikille käyttäjilleen — ja vielä poikkeustilanteissa. Sairaalahan on organismi”, hän sanoo.

Sairaalat ovat terveydenhuollon ammattilaisten työpaikkoja, joissa he viettävät valtaosan hereilläoloajastaan. Erityisesti isojen sairaaloiden keskellä työskentelee paljon ihmisiä aseptisen näköisissä tiloissa, joihin ei pääse yhtään päivänvaloa. Se on Arpiaisen mielestä nurinkurista. Viihtyvyydellä kun on tutkitusti positiivisia vaikutuksia niin työntekijöiden hyvinvointiin kuin työn tuottavuuteen ja laatuun.

Voiko sairaala olla taideteos?

Rakentamisen lakipykälien ja monimutkaisten vaatimusten alla on inhimillinen ydin. Sairaaloiden on oltava hyviä rakennuksia yhteiskunnalle, mutta ennen kaikkea potilaille ja työntekijöille. Vaikka esimerkiksi sairaaloissa prosessit ovat ensiarvoisia, sairaalat on suunniteltava ihmisen mittakaavassa.

”Jos identtisiä potilashuoneita on satakunta vierekkäin, ihmisen on helppo tuntea itsensä vain osaksi steriiliä järjestelmää”, Arpiainen sanoo.

Toinen tärkeä viihtyvyystekijä on yhteys luontoon, syntyi se sitten luonnonmateriaalien, äänimaiseman tai luonnonvalon kautta. Lisäksi Arpiainen painottaa, että potilaalla tulisi olla mahdollisuus kontrolloida ympäristöään – esimerkiksi vetää ikkunan alla olevasta penkistä vieraspeti sukulaiselle. Sairaalassa on paljon laitteita, joihin ei saa koskea, ja potilaat ovat täysin ympäristönsä armoilla.

Sairaalat täyttävät samaan aikaan monia elintärkeitä tehtäviä, minkä vuoksi niiltä ei odoteta estetiikkaa tai taiteellisuutta. Arpiaisen mukaan sairaaloiden ja muiden terveydenhuollon tilojen ei kuitenkaan tarvitsisi olla ankeita vain ankeuden tähden, vaikka erilaiset tekniset vaatimukset toki asettavat suunnittelulle raamit.

Hän korostaa, että tarvitsemme tiloja, jotka validoivat meidät ihmisinä: vahvistavat tunnetta, että kuulumme johonkin. Parhaimmillaan arkkitehtuuri onkin rakennustaidetta. Sitä termiä Arpiainen rakastaa. Hän siteeraa saksalaista runoilijaa Johann Wolfgang von Goetheä, joka kirjoitti arkkitehtuurin olevan jäädytettyä musiikkia. Vaikka sairaalan tarkoitus ei ole lähtökohtaisesti olla taideteos, Arpiainen kammoksuu laitosmaista suunnittelua.

”Kärjistäen sinut on pienennetty onnettomaksi surkimukseksi, joka hiihtää muoviset pussukat jalassa jotakin kauheaa valkea käytävää. Katossa on loisteputkilamput. Ole hyvä, olet vuoronumero 543. Se on täysin epäinhimillistä”, hän sanoo.

Parhaimmillaan julkiset rakennukset lisäävät yhteenkuuluvuutta

Laura Arpiainen ei voi puhua terveydenhuollon arkkitehtuurista vain suunnittelun ja rakentamisen asiana. Hän kertoo paasaavansa pää punaisena opiskelijoilleen terveyteen vaikuttavista sosiaalisista ja yhteiskunnallisista tekijöistä, vaikka ne eivät suoranaisesti kuulu hänen työpöydälleen.

Arpiainen antaa esimerkiksi varallisuuden epätasaisen jakautumisen, joka on Maailman terveysjärjestö WHOn mukaan merkittävä globaali terveysuhka. Varallisuuserot näkyvät muun muassa ihmisten elinajan odotteissa ja sairastumisriskeissä.

”Suunnittelijoiden on ymmärrettävä asuinalueen merkitys ja erityispiirteet. Rakennamme yhteisöjä ja tiloja, joiden on tarkoitus ylläpitää ja lisätä sosiaalista yhteenkuuluvuutta”, Arpiainen sanoo.

Siksi hän kehottaa maisteriopiskelijoitaan keskittymään kaikkeen siihen hyvään, mitä he voivat työllään saada aikaiseksi. He voivat suunnitella rakennuksia, joihin astuessaan ihmiseltä putoaa paino harteilta. Ja jos suunnitelma ei ihan mene maaliin, ei hätää. Yliopistossa jos jossain kun on turvallista epäonnistua ja yrittää uudestaan.

KUKA:

Laura Arpiainen, s. 1963

• terveys- ja hyvinvointiarkkitehtuurin professori Aalto-yliopistossa

• koulutukseltaan arkkitehti

• sote-alan rakentamista tutkivan ja kehittävän SOTERA-tutkimusyksikön johtaja ja työelämäprofessori

Artikkeli on osa Gyllebergin säätiön Tiedon kasvot -juttusarjaa. Sarjassa esitellään tutkijoita ja yliopistoja, joille säätiö on myöntänyt professuurin tai lahjoituksen.