Mirjam Kalland

Gyllenbergin säätiön jatkuva hankerahoitus on mahdollistanut ainutlaatuisen ja pitkäaikaisen tutkimuksen mentalisaation merkityksestä vanhemmuudessa ja lapsen kehityksessä. Families First -tutkimushankkeen takana on monialainen ryhmä lääketieteen, yhteiskuntatieteiden, psykologian, kasvatustieteen ja terveystieteiden tutkijoita. https://www2.helsinki.fi/en/researchgroups/diversity-multilingualism-and-social-justice-in-education/projects/families-first.

Alun perin pääasiassa normatiivisiin uusiin vanhempiin keskittynyt tutkimus on nyt laajentunut käsittämään myös erilaisia riskiryhmiä. Keväällä 2021 alkaa seurantavaihe, jossa otamme yhteyttä niihin noin 400 vanhempaan, jotka ovat antaneet siihen suostumuksensa. Vanhemmuutta ja mentalisaatiota koskevalla tutkimushankkeella on ollut myös kansainvälistä vaikutusta: minut on kutsuttu Frontiers in Psychology -lehden vierailevaksi päätoimittajaksi teemanumeroon ”Parental Mentalizing: New Frontiers” yhdessä dosentti Helena Rutherfordin (Yale Child Study Center) ja dosentti Marjukka Pajulon (Turun yliopisto) kanssa.

Mitä mentalisaatio on ja miksi sitä kannattaa tutkia? Lyhyesti määriteltynä mentalisaatio tarkoittaa aidosti inhimillistä kyky reflektoida omaa ja muiden ihmisten henkistä, mentaalista todellisuutta. Vanhemmuudessa se tarkoittaa kykyä olla kiinnostunut lapsen tekojen ja käyttäytymisen taustalla vaikuttavista ajatuksista, tunteista ja motiiveista. Jos pieni lapsi puree, hätäinen tulkinta voi olla, että lapsi on aggressiivinen. Mentalisaation avulla voi kuitenkin tarkastella lapsen henkistä todellisuutta ja päätyä ajatukseen, että lapsen sisällä oli niin paljon erilaisia tunteita, ettei hän keksinyt muita tapoja ilmaista itseään. Mentalisaatio antaa siten mahdollisuuden tiukasti ja päättäväisesti mutta silti rauhallisesti, empaattisesti ja turvallisesti toimien tarjota lapselle vaihtoehtoisia tapoja ilmaista omaa tunnetta. Vanhempien mentalisaatio voi siten vaikuttaa suuresti lapsen kykyyn kehittää itsesäätelyä. Mentalisaation käsitteeseen kuuluu kyky pitää mielessä useita eri näkökulmia samanaikaisesti ja käsitellä epävarmuutta ilman vaatimusta nopeista ratkaisuista. Tätä kutsutaan mentalisaatioteoriassa nimellä ”not-knowing-stance”.

Olemme hankkeessa tutkineet, miten vuorovaikutuksessa tapahtuva mentalisaatio ja siihen liittyvä reflektiivinen toiminta kehittyvät vanhemmuudessa. Interventiotutkimukset osoittavat, että riskiryhmään kuuluvilla vanhemmilla (esim. masentuneilla vanhemmilla) on heikommat edellytykset mentalisointiin kuin muilla vanhemmilla. On kuitenkin myös havaittu, että mentalisointikykyä voidaan vahvistaa ja siten vaikuttaa myönteisesti vanhemman ja lapsen väliseen vuorovaikutussuhteeseen (Salo ym. 2019). Ennaltaehkäisevien toimien vaikutusta normaaliväestöön on sitä vastoin vaikeampi osoittaa. Mentalisaatioon perustuviin vanhempainryhmiin osallistuneilla äideillä todettiin mentalisaatiotaitojen olevan muihin äiteihin verrattuna korkeimmillaan lapsen ollessa kaksivuotias (Kalland 2019); tosin erot olivat pieniä. Vanhemmat itse kokivat saaneensa tukea vanhemmuuteen. Erityisesti isät kertoivat mentalisaatioon perustuvien vanhempainryhmien auttaneen heitä ymmärtämään pieniä lapsiaan paremmin (Sourander ym. 2021). Tutkimuksemme osoittaa myös, että mentalisointitaidoilla on yhteys vanhempien stressiin ja lasten sosioemotionaaliseen kehitykseen. Tutkimuksessa kehitettiin kaksi uutta kyselylomaketta. Yhden aiheena ovat vastaajan omat lapsuudenkokemukset, ja se kehitettiin yhteistyössä Yalen Child Study Centerin tutkijoiden kanssa ollessani siellä Fulbright-tutkijana; toinen lomake koskee mentalisaatiota parisuhteessa. Tutkimus mentalisaation merkityksestä vanhemmuudessa jatkuu, ja se on synnyttänyt uusia tutkimushankkeita myös varhaiskasvatuksen alalla. https://www2.helsinki.fi/en/researchgroups/diversity-multilingualism-and-social-justice-in-education/projects/saga-supporting-social-and-emotional-development-in-early-childhood-education-and-care

Urani tutkijana on ollut epätavallinen, ja olen sen kuluessa työskennellyt myös akateemisen maailman ulkopuolella. Ei liene väärin sanoa, että minua on kiinnostanut paitsi maailman tutkiminen myös sen muuttaminen. Siksi olen urallani kulkenut aiemmin kartoittamattomia polkuja, ja polun olemassaolon näen ylipäätään selvimmin katsoessani taaksepäin. Olen tullut vakuuttuneeksi, että erilaisissa tilanteissa olevien perheiden ja lasten tapaaminen antaa tarmoa jatkaa työskentelyä sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka tukee vaikeuksissa olevia ihmisiä. Samalla en ole kuitenkaan halunnut luopua tutkijan työstä. Tällainen tilanne hankaloittaa tutkimusrahoituksen saamista, minkä johdosta tutkimus voi kärsiä ajan ja toimivan tutkimusinfrastruktuurin puutteesta. Tutkimuksen jatkaminen ajoittain vaikeissa olosuhteissa ei olisi ollut mahdollista ilman Gyllenbergin säätiön rahoitusta. Tutkimushanke on nyt saanut kodin Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, sillä on oma tutkijaryhmä ja aiheen parissa työskenteleviä jatko-opiskelijoita. Säätiön tuki on myös auttanut selviytymään kausista, jolloin tutkimus on herättänyt vain viileää kiinnostusta. Mentalisaatio ei ole räväkkä käsite, joka tarjoaa helppoja ratkaisuja. Se on hiljainen käsite, joka tunnustaa ei-tietämisen olemassaolon ja kunnioittaa sitä. Se korostaa, miten tärkeää on oppia käsittelemään epävarmuutta ja hallitsemaan erilaisia näkökulmia samanaikaisesti.

Haluan esittää koko tutkimusryhmän puolesta lämpimät ja sydämelliset kiitokset Signe ja Ane Gyllenbergin säätiölle!

Mirjam Kalland
Varhaiskasvatuksen professori, Helsingin yliopisto
Sosiaalityön ja perhetutkimuksen dosentti, HY
Musiikkikasvatuksen dosentti, Sibelius-Akatemia
Lastenpsykoterapeutti