Max Karukivi

Sain Signe ja Ane Gyllenbergin säätiöltä tärkeimmän apurahani. Ensimmäiseni. Väitöskirjatyötä aloittaessani olin astunut innostavaan mutta täysin vieraaseen maailmaan. Olen ei-akateemisesta perheestä ja oikeastaan ainoan aiemman kosketukseni tutkimuksen tekoon olin saanut tehdessäni lääkärinopintoihin liittyvän opinnäytetyöni. Tämä oli raottanut ovea johonkin aivan uuteen ja herättänyt ensi kertaa ajatuksen, että itselläni voisi olla tieteelliselle tutkimukselle annettavaa muutenkin kuin lukijana. Ohjaajani oli saanut minut innostumaan aleksitymiatutkimuksesta, mutta tutkimuksen toteuttaminen edellytti epävarmalta tutkijantaimelta muutakin kuin intoa – nimittäin aikaa ja rahaa. Saamani apuraha mahdollisti käytännössäkin asioita, mutta näin jälkikäteen sen tärkein merkitys oli, että joku näki suunnitelmani tukemisen arvioiseksi.

Aleksitymia tarkoittaa sananmukaisesti ”ei sanoja tunteille”. Sillä viitataan persoonallisuuden piirteistöön, jota luonnehtii tunteiden tunnistamisen ja ilmaisun vaikeus, ulkokohtainen ajattelu ja mielikuvituksen niukkuus. Erityisen kiinnostavan tutkimuskohteen aleksitymiasta on tehnyt sen laaja-alaiset yhteydet, ei yksin mielenterveydenhäiriöihin, vaan myös somaattisiin sairauksiin. Suomessa on tehty merkittävää aleksitymiatutkimusta jo 1990-luvulta lähtien ja oma osuuteni on ollut lähinnä seistä jättiläisten olkapäillä. Olen nuorisopsykiatri ja tämän kautta jo väitöskirjatyöstäni lähtien luonteva lähestymistapa aleksitymiaan on ollut soveltaa aikuisista tehtyjä havaintoja nuoruusikäisiin. Mutta mitä enemmän olen aleksitymiaa tutkinut, sitä vakuuttuneempi olen, että nuoria tutkiessamme olemme askeleen lähempänä aleksitymian ydinkysymysten selvittämistä.

Hieman mutkia oikoen aleksitymiaa koskevan tutkimuksen voi sanoa keskittyvän pääosin kahteen ydinkysymykseen. Ensiksi, miksi ja kenelle aleksitymia kehittyy, ja toiseksi, minkälaiset mekanismit selittävät aleksitymian yhteyden mielen ja ruumiin sairauksiin. Eri-ikäisiä nuoruusikäisiä tutkittavia sisältäneissä tutkimuksissa on havaittu, että varhaisnuoret ovat keskimäärin aleksityymisempiä kuin myöhäisnuoruusikäiset. Ottaen huomioon myös sen, että kyky tunteiden tarkkaan erittelyyn ja sanallisen kuvaamiseen kehittyy leimallisesti juuri nuoruudessa, on kiinnostavaa, kuvastaako aleksitymia todellisuudessa jotain, joka kehittyy, vai pikemminkin jotain, joka jää kehittymättä. Juuri nuoruusiässä aleksitymia vaikuttaa kuitenkin muotoutuvan sellaiseksi piirteistöksi, joka herätti tutkijoiden kiinnostuksen jo yli 50 vuotta sitten.

Aleksitymian puolen vuosisadan mittainen tutkimusperinne kuvastaa hyvin sitä, kuinka tutkimus ja tästä kumpuavat oivallukset rakentuvat ajan myötä pala palalta aiempiin havaintoihin perustuen. Psykosomaattisista aikuispotilaista tutkimus eteni aluksi muihin potilasryhmiin, sitten toimivien itsearviointimittareiden avulla ensin aikuisväestön tutkimiseen ja heistä nuoruusikäisten – ja seuraavaksi myös lasten. Työ edellyttää pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä ei vain tutkijoilta, vaan myös tahoilta, jotka haluavat tukea tutkijoita. Harva yksittäinen löydös jää historiaan, vaan kyse on yhteistyöstä, jossa jokaisen panoksella on merkitystä. Kannamme kortemme kekoon ja toivomme, että se että yritimme parhaamme, auttaa meidän jälkeemme tulevia.

Tutkimusmaailma on kilpailtu ja useimmilla on perusteltu syy alleviivata oman tutkimuksensa merkitystä. Psykosomatiikan tutkijoille ei tarvitse korostaa oman tutkimusalamme tärkeyttä, mutta kilpailun apurahoista ollessa alojen välillä kovaa, on mielestäni erittäin tärkeää, että Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö haluaa mahdollistaa nimenomaan psykosomatiikan tutkimusta. Itselleni on ollut tärkeää, että säätiöltä on ollut mahdollisuus saada rahoitusta myös eri vaiheissa urapolkua. Haluankin erittäin lämpimästi kiittää säätiötä tuestanne niin omastani kuin muiden psykosomatiikkaa tutkivien – erityisesti vasta paikkaansa hakevien tutkijantaimien – puolesta.

Max Karukivi
Apulaisprofessori, nuorisopsykiatri
Turun yliopisto